Olen mielessäni jakanut äiti-ihmiset kahteen kastiin. On olemassa raskautta, synnytystä ja vauva-aikaa kauhistelevat äidit ja kaunistelevat äidit. Kauhistelevat äidit jaksavat kertoa kerta toisensa jälkeen, kuinka kamalaa on olla raskaana, kuinka hirveä synnytys oli ja kuinka rankkaa vauva-ajan vaipparumba on. Kaunistelevat äidit sen sijaan saattavat sanoa, että olihan raskaus, synnytys ja vauva-arki rankkaa, mutta ah niin antoisaa ja ihanaa silti. Kumpi on ärsyttävämpää, asioiden kauhistelu vai kaunistelu?
En voi sietää näitä asioiden kauhistelijoita, oli aihe sitten mikä tahansa. Toki asioista saa puhua niiden oikeilla nimillä ja puhua kauheistakin asioista, mutta yleensä jutut menevät asioiden suurentelun puolelle. Ymmärrän ettei tällainen henkilö itse sitä välttämättä edes huomaa, että suurentelee asioita, koska hän uskoo itsekin näiden asioiden olleen aivan kamalia ja pelottavia. Kokemuksethan perustuvat omiin tunteisiin ja siihen miten tunteet käsitellään.
Odottaessani esikoistamme en halunnut kuulla enkä lukea kenenkään synnytyskertomuksia. Ärsytti ihmiset, jotka jaksoivat kertoa kerta kerran jälkeen kuinka kamalaa synnyttäminen on. Vielä ärsyttävämpää on naiset, jotka väittävät, ettei ihminen tiedä mitä kipu on, jos ei ole synnyttänyt. Toisin sanoen, heidän mielestään kukaan mies ei tiedä mitä kipu on. Yhtä (ja toivon mukaan pian kahta) synnytyskokemusta rikkaampana voin todeta edelleen, että synnyttäminen ei ole ainoa kipu tässä maailmassa. Viitisen vuotta sitten olin onnettomuudessa, jossa kaksi rintanikamaani murtui ja voin sanoa, että kipu oli verrattavissa synnytyssupistuksiin ja itse synnytykseen. Varmasti tässä maailmassa on ihmiset kokeneet paljon kovempaakin kipua kuin mitä synnyttäminen aiheuttaa. En väitä etteikö synnyttäminen olisi rankkaa ja kivuliasta, mutta en kuitenkaan halua tehdä siitä suurta numeroa.
Oma synnytyskokemukseni oli rankka. Kipu oli kovaa. Ihminen kestää kovaakin kipua, jos voidaan sulkea kaikki muut (häiriö)tekijät pois, kuten väsymys. Valitettavasti itsellä oli iso univaje päällä juuri, kun olisi pitänyt synnyttää. Väsyneenä kivunkestokyky on todella paljon pienempi ja kärsivällisyys koetuksella. Synnytyskivun ero muihin kipuihin on nimenomaan jaksamisessa. Muiden kipujen kohdalla voi ns. luovuttaa. Kipua ei ole pakko kestää samalla tavalla kuin synnytyksessä. Synnyttäessä ei voi luovuttaa ja sanoa, et en mä haluakaan synnyttää tätä vauvaa just nyt. Jalat täristen, itku kurkussa, sain ponnistettua vauvan maailmaan. Kun sain vauvan syliini, ei mikään sen jälkeen enää harmittanut. Olin väsynyt ja kipeä, mutta annoin synnytyskokemuksestani kiitettävän, 9 pistettä (asteikolla 1-10). Vaikka olin väsynyt ja kipeä, en osannut nukkua enkä edes alussa vaatia mitään särkylääkettä. Tuijotin vain vauvaa ja olin kirjaimellisesti onnesta soikeana. Oman lapsen syntymä on todellakin niin suuri tapahtuma kuin sanotaan. Se mullistaa oman arvo- ja tunnemaailman täysin.
Vaikka jokainen raskaus ja synnytys on erilainen, kuten jokainen vauvakin, kaikki kokemukset ovat juuri niin kamalia kuin itse ne kokee ja tuntee. Tapasin vasta tällaisen synnytyksen kauhistelijan, joka kertoi tuleville äideille kuinka kamalaa kaikki oli, raskaudesta synnytykseen, imetykseen ja vauva-arkeen. Huvittavinta (anteeksi vain) oli mielestäni se, kuinka hän kauhisteli paikkaa jossa hän oli synnyttänyt esikoisensa. Hän oli "joutunut" synnytyshuoneeseen, joka ei ole ollut aktiivisessa käytössä pitkiin aikoihin vaan ns. varasynnytyshuoneena mikäli synnytysosastolla on täyttä. Huone oli siis ihan tavallinen synnytyshuone/-sali, siellä ei vain ollut kaikkia uusimpia hienoja ja moderneja laitteita kuin niissä huoneissa, jotka ovat aktiivisessa käytössä. Tämä asia oli aiheuttanut kyseiselle ihmiselle suuret traumat. Siis oikeasti?! Mä en tarkkaan edes muista millaisessa huoneessa olen esikoiseni synnyttänyt. Oli siellä huoneessa ainakin sänky, jossa makoilin supistusten kourissa. Ja joitain laitteita joista en mitään ymmärtänyt. Tarvitseeko siellä olla jotain muuta?
Jokainen kokemus tässä elämässä on juuri niin ihana tai kamala kuin itse siitä teet. Olen aina yrittänyt elämässä keskittyä positiivisiin asioihin. Olet sitten kuinka kipeä tahansa, ei elämistä voi lopettaa sen takia. Minä en ainakaan voi. Elämää tulee arvostaa, oli se sitten minkälaista tahansa. Toinen raskauteni on mennyt mielestäni jo loppusuoran ohi (laskettu aika oli perjantaina) ja odottaminen on välillä hyvinkin tuskastuttavaa. Näkyykö se kasvoistani? Ei kuulemma. Ei se silti tarkoita sitä, etteikö raskausaikani olisi rankkaa. Kuka minua jaksaisi katsoa jos naamani olisi koko ajan hapan ja kärsivän näköinen? En edes minä itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti